Kovaa peliä Hollywoodissa

Pääskyset, nuo kesän viralliset airuet, ovat sitten saapuneet näillekin leveysasteille. Toissapäivänä hölkkälenkillä tein niistä kuulohavainnon. Eilen kohtasin myös toisen varman kesän merkin, nimittäin hyttysen. En onnistunut listimään sitä, mutta se taisikin olla koirashyttynen, sillä en aamulla löytänyt iholtani yhtään paukamaa. Onni onnettomuudessa.

Vaikken viihdebisneksen asiantuntija olekaan, niin mielestäni peliteorialla voi hyvin selittää, miksi ohjaajat "alentuvat" tekemään laimeita massafilmejä. Se, että he kaikki olisivat yksinkertaisesti vain todella rahanhimoisia, ei mielestäni ole tyydyttävä selitys. Hollywoodissa kilpailu on armotonta, ja nuoren tulokkaan on vaikea saada töitä. Vastavalmistuneella ohjaajalla voi olla vielä periaatteita, mutta jos ei ole sarjassaan ainutlaatuinen, joutuu hän niistä pian luopumaan saadakseen töitä. Vasta kokeneemmat ja menestyneemmät tirehtöörit saavat toteuttaa omia visioitaan. Järkeilen asian näin: ohjaajatulokkaat voisivat kaikki pitää kiinni periaatteistaan ja esittää vaatimuksia, mutta jos yksikin suostuu tanssimaan täysin mainosmiesten (esim. nk. product placement) ja tuottajien pillin mukaan, hän saa avoinna olevan työpaikan. Vangin dilemma tulee mieleen. Täysin vapaat kädet ohjaaja saa vasta sitten, kun ohjaamisen lisäksi tuottaa filminsä, tai vaikka omistaa kokonaisen elokuvastudion. Tosin, kyllä Lucasinkin tekemisiä rajoittavat oheistuotteiden valmistajien toiveet...

Potpuri

Olisi kätevämpää jos säätiedotusten lopuksi esitettäisiin amerikkalaistyylinen "disclaimer" sen sijaan, että meteorologit puhuisivat vain ja ainoastaan konditionaalissa. Ruudussa voisi välähtää nopeasti vaikka: "Ilmatieteenlaitos ei ota vastuuta vesisateen takia pilalle menneistä juhlatapahtumista, vaikka olisikin luvannut aurinkoista..." Rasittavampaa on mielestäni nykyinen käytäntö: "Tänään saattaa ehkä hieman saatakin, tai sitten ei. Aurinkokin paistelee mahdollisesti repeilevän pilviharson takaa. Lämpötila on siinä kymmenen asteen tienoilla, ehkäpä hieman jopa yli kymmenen astetta..."

Pieni oivallus jonka sain, kun kuljin naapuritalon pensasaidan ohi: varpusilla on pakostakin hyvin tärkeää ilmoitettavaa silloin, kun ne piipittävät. Sellaisen mekkalan pitäminen syö varmasti huomattavan osan niinkin pienen linnun energiasta. En olisi keksinyt tätäkään, jos en olisi lukenut Carl Zimmerin artikkelia itkun evoluutiosta.

Aina joskus kaipaan japanilaista kanssakäymisen kulttuuria Suomeenkin, tarkemmin sitä länsimaisesta näkökulmasta äärimmäisyyksiin menevää toisten huomioimista. Esimerkiksi, että kännykän soittoäänillä ei pelleillä bussissa, Corollan subbaria ei huudateta (kaikki kun eivät arvosta Klamydian viimeisintä kiekkoa, varsinkaan klo 2:00), eikä omaa vitutusta näytetä, etenkään ventovieraille. Ihmiset saavat kyllä diivailla... kunhan heillä on myös diivojen lailla rahaa, jolla kompensoida kakaramaista käytöstään. That's all folks... Dr. Joykill out.

Totista totta

Jo yli viikko vierähtänyt viime kirjoituksestani, ehken olekaan sellainen ideoiden sampo kuin aluksi kuvittelen. Ei se ainakaan siitä johdu, että minulla olisi parempaakin tekemistä...

En enää ymmärrä niitä, jotka vaativat peleiltä ja elokuvilta realismia, vaikka itsekin joskus niin tein. Tämä johtuu siitä, että olen varttuessani hoksannut, ettei tosimaailma aina ole kovin mukava tai mielenkiintoinen paikka. Ymmärrän kyllä, että ärsyttää, kun faktat esitetään väärin. Hyvä teos kulkeekin kultaista keskitietä, ei liian tiukkapipoinen, muttei järjen hylkääväkään ("Jos emme saa kuutiota lauhdevettä, niin Loviisan voimala pyyhkäisee Kotkan ja Helsingin mukanaan!").

Ajatelkaapa vaikka realistista sci-fi -rainaa: Suurimman osan elokuvasta astronautit nukkuvat horroksessa. Määränpäässään he heräävät, käyvät keräämässä näytteitä eksoplaneetan pinnalla, käyvät taas tutimaan ja suuntaavat kohti kotia. Kun he saapuvat takaisin maahan 5-vuotiselta missioltaan, heidät muistaa vain innokas historioitsija, jota ei tehtävä kiinnostaa niinkään kuin se, millaista elämä oli silloin 500 vuotta sitten, kun alus laukaistiin.

Avaruustaisteluja emme tuossa elokuvassa näkisi: universumi kun ei ole pullollaan hominidin omaisia, agressiivisia eliöitä. Ja jos näkisimmekin, olisi se äänetöntä kieppumista, kunnes toinen aluksista hajoaisi näennäisesti ilman mitään syytä. Apua ei kumpikaan osapuoli voisi hälyttää, koska sen saapuminen kestäisi vuosia.

Peleistä ja elokuvista tekee mielenkiintoisia juuri se, että pääsemme näkemään ja kokemaan tilanteita täysin arkielämän ulkopuolelta. Tässä vaiheessa joku keksinee: "Entäs The Sims?"
Totta, näennäisesti peli simuloi arkitodellisuutta, mutta siinä on paljon lievennyksiä ja huumoria, vaikka myös arkitodellisuuden ikäviä puolia on otettu mukaan (taudit, taloushuolet, onnettomuudet...). Simit ovat kuitenkin aivan liian hyviä ja mukavia tavallisiksi ihmisiksi, eikä peli oikein kuvasta parisuhdemarkkinoiden raadollisuutta. Pelissä kun vanha, lihava mies voi saada nuoren, hoikan naisen, kunhan osaa vain puhua oikeista aiheista...

Sarjakuvalöytö: Rehabilitating Mr. Wiggles. Sarja on varmasti mustinta verkosta löytämääni huumoria.

Leijonaa mä metsästän

Aikaa on vaikka kuinka, mutta silti sitä on liian vähän. On niin paljon vaihtoehtoja, miten päivänsä voi kuluttaa. Jos vaikka katsoisi televisiota, pelaisi Steel Panthersia, lukisi, surffaisi, irkkaisi, kuntoilisi, blogaisi... listasta voi valita vain muutaman, ja ohoh, kello onkin jo paljon! Ilmiö lieventyisi, jos jakaisi tekemisensä tarkkaan, mutta ei se taida onnistua. Pitää tehdä sitä mikä kulloinkin huvittaa.

Katsoiko kukaan eilen elokuvaa "Pimeän uhka" (Pitch Black)? Kummastutti leffan planeetan ekosysteemi: kaksi valtavan tehokasta saalistajalajia, jonkinlainen lentävä piraija ja halpa Gigerin "Alienin" kopio, eikä mitään muuta elämää. Lisäksi nämä luomuterminaattorit elivät suurissa laumassa. Luonnossa mikään ei ole ilmaista, ja esimerkiksi leijonankin tasoisen tappokoneen rakentamiseen ja ylläpitoon kuluu paljon energiaa. Ötökät olivat liene saalistaneet muut eläimet alueelta sukupuuttoon, jo olivat pian itsekin häviämässä. Ehkäpä ne vielä sinnittelivtä syöden toinen toistaan, mutta kumman paljon niitä sitten oli planeetalle eksyneitä ihmisiä jahtaamassa.

Kun eilen ostin säädettävän käsipainosarjan, en tiennyt samalla ostavani hajustetta. Nyt koko asunto löyhkää kumille, ja haju tervehtii jo tuulikaapissa.

Musiikkimakuni on hyvin ailahteleva, mutta ei enää nykyään suppea. Useaan otteeseen onkin jo pois myyty levy alkanut kuullostaa uudelleen hyvältä. Tällä hetkellä soi Queens of the Stoneagen Songs for the Deaf monta kertaa päivässä, levy lähes pakottaa soittamaan joko ilmakitaraa tai -rumpuja.

Pientä ja kaunista

Aloitin kuntoilun armeijaa varten uudelleen. Rapakunto, alle 3 kuukautta aikaa, ja lisäksi päätin sittenkin kantaa myös pyssyä. "Setä" heiluu... mutta omapa oli valintani. Motivaatio olisi paljon parempi, jos pystyisi käsittelemään vaihtoehtoiskustannuksia konkreettisesti. Voisi esimerkiksi viikon kokeilla, miltä tuntuu olla keski-ikäinen, joka ei ole nuorempana kuntoillut. Ehkä tästä itsensä piiskaamisesta alkaa uusi yrittämisen henki...

Oletteko muuten törmänneet yhteenkään kasvihuoneilmiötä käsittelevään artikkeliin, jossa olisi otettu huomioon "Peak Oil"? Kaavioissa kun lämpenemisen esitetään jatkuvan aina 2050-luvun tuolle puolen.

Aiheeseen liittyvä juliste.

Löysinpä vanhan suosikkini Evolution theoriesin uudelleen. Sivulla on hyviä kirjoituksia evoluutiopsykologiasta, vaikka ne välillä olettavatkin hieman liikaa.

Päivän lainaus tulee Vernon Smithiltä: "My socialist tendencies were starting to fade as I learned more about economics." Lainaus on Smithin haastattelusta, joka käsittelee kokeellista taloustiedettä.

D. Domander doodles nio

He's overcreative today, it's almost if he were a ... if he were... a maniac! Part nine, in new style.

Jos metsään haluat mennä nyt

Sovelsinpa Steven Dutchin ajatusta Schröderingin kissasta. Jokainen liene kuullut kysymyksen: "Jos puu kaatuu metsässä, ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääni?" Äänihän on ilmanpaineen vaihtelua, jonka ihmisaivot tulkitsevat ääneksi. Naapuripuiden oksat varmasti havaitsevat tämän nopean muutoksen, ja heilahtavat ilmavirtauksen vaikutuksesta. Tietyllä tavalla ne siis havaitsevat "äänen". Meille ihmisille tästä havaitsemisesta ei kuitenkaan jää mitään todisteita, emmekä tiedä sen paremmin, lähtikö puun kaatumisesta ääntä. Mutta ympäristöämme tutkimalla voimme oppia, että asiat tapahtuvat samalla tavalla riippumatta siitä, olemmeko havaitsemassa tai emme - riippumatta siitä, mikä ne havaitsee. Paleontologit ovat saaneet selville, että dinosauruksilla oli kuuloaisti. Tästä voimme päätella, että maailma oli täynnä ääntä, vaikka emme olleetkaan paikalla.

Growabrainin kautta löysiin loistavan sarjakuvan, Stivers cartoonsin (sic). Sarja ei päivity kovin usein, mutta se on ilmestynyt jo vuodesta 2002, joten arkistoista riittää luettavaa.

D. Domander doodles Acht

Ladies and gent... well, just gentleman really... the jokers's here again! Thus I "proudly" present his latest "masterpiece".

D. Domander doodles 7

Someday he has to stop. Meanwhile, we just have to endure his webcomix (sic).

Weird for weirdness' sake

Alennunpa tekemään "linkkikasa" -postauksen, koska ei ole nyt neuronien välillä napsunut mitään mielenkiintoisia sähkövirtauksia.

Ensin: "Bob"-"taidetta"
Sitten: Austria - the land of kangaroos and Lederhosen

Koin toissapäivänä aamuyöstä nerdvanan, välineinä toimivat:
Space Age Pop Music ja SubGeniuksen arkistot

Kumpi voittaa, Hitler vai Stalin?

Loistava kirjoitus Waiter Rantilta

Erinomainen "postaus" oli myös Gene Expressionissa

Ja lopuksi, jos nykymaailma tuntuu ankealta, lukekaapa Ray Kurzweilin hurjista visiosta

Parempia ajatuksia odotellessa
D. Domander